Puutarhan täyttää veden rauhoittava solina. Sitä pulppuilee isosta pullosta, valuu pyöreitten kivien pintaa pitkin ja lirisee hanasta, joka näyttäisi keikkuvan ilmassa tyhjän päällä. Ruukuissa tuoksuvat laventelit ja rönsyilevät hopeakäpälät. Siellä täällä kohoilee astioissaan eksoottisia, viininpunaisia liljapuita. Toisiinsa sointuvat perennat, erikoiset lehtimuodot ja vihreän rauhoittavat sävyt täyttävät pienen puutarhan. Nurmikkoa täällä ei näy; runsaan kasvillisuuden keskellä kuljetaan kiveyksiä pitkin. Olemmeko eksyneet jollekin viehkolle italialaiselle pikkupihalle? Ei, kyllä tämä on keskisuomalaisen rivitalon piha – ja mikä kummallisinta, kuusi vuotta sitten tällä paikalla levisi pelkkää hiekkaa. ”Kun toiset tekee kymmenen vuotta, meillä tehdään viikossa”, toteaa pihan omistajapariskunnan mies. Puutarha on pitkälti hänen tarmokkaan rouvansa luomus.

Polku johdattaa puutarhaan. Kuva: Pekka Helin, Keski-Suomen museo.

Pienelle rivitalopihalle on syntynyt vehreä puutarha muutamassa vuodessa. Kuva yksityiskokoelmasta.

Välimerellistä tunnelmaa uhkuva rivitalopiha edustaa Suur-Halssilan alueen moderneja pihapiirejä, joita tutkittiin Puutarhatarinoita-hankkeessa loppukesällä 2017. Tutkimuksessa oli mukana kaikkiaan kuusi kuluvan vuosikymmenen aikana syntynyttä puutarhaa.

Kun kesän alkupuolella kuljimme Halssilan vanhoissa, jopa useiden sukupolvien vaalimissa puutarhoissa, heräsi epäilys, mahtaako näissä uutukaisissa pihoissa kasvaa tarinoita lainkaan? Kenttätöiden edetessä epäily osoittautui turhaksi: kyllä niitä kasvaa, tiheässä. Tarinoita on ehtinyt kylväytyä jo puutarhoja suunniteltaessa, sitten kädet mullassa niitä rakennettaessa. Tarinoita on myös kulkeutunut puutarhoihin kasvien mukana. Esimerkiksi kaksi vuotta sitten lapsiperheelle valmistuneen omakotitalon puutarhaan ei ollut ostettu uusia kasveja ollenkaan. Kaikki kasvit tonttia ympäröivän angervoaidanteen pensaita myöten oli saatu vanhempien, isovanhempien ja tuttavien pihoista. Pihan reunamille villiintyneet, paikalla ammoin asuneitten asukkaitten istuttamat puutarhakasvit oli siirretty turvaan uuteen kivipengerrykseen. Naapurin ”papalta”, joka kutsuu aluetta Hyde Parkiksi – lausutaan, kuten kirjoitetaan – oli puolestaan saatu vanhoja Halssilalle tyypillisiä kasveja. Vasta rakenteilla olevan pihan kaikilla kasveilla on jo oma tarinansa kerrottavanaan.

Naapurin ”papalta” saatu maksaruoho viihtyy uudessa kivipengerryksessä. Kuva: Tiina Martin.

Uusiinkin puutarhoihin siis istutetaan kasveja, joilla on tunnearvoa. Jos itse kasviyksilö ei ole juuri se rakkaassa paikassa kasvanut tai tärkeän läheisen kasvattama, vaalitaan vähintäänkin samaa lajia. ”Pelargonioita haluan myös. Äidillä oli. Kerrostalossa ainoat kukat oli silloin pelargoniat parvekkeella”, kertoi eräs tutkimukseen osallistunut rouva runsaslajisella pikkupihallaan.

Mummot puutarha-apuna

Useat sukupolvet ovat yllättäen olleet kirjoittamassa myös vastikään rakennettujen pihojen tarinaa. Juuri talonsa valmiiksi saaneen, kiireisen lapsiperheen arjessa puutarhavastaavana oli toiminut perheenäidin äiti. Toisen tutkimuksessa mukana olleen lapsiperheen pihalla puuhaili niin ikään äidinäiti. Asukas kuvaili äitiään ”hardcore-puutarhaharrastajaksi”, joka aina vieraillessaan ”nyppii ja huoltaa puutarhan kasveja”. Hänen ideansa oli myös ollut pihassa kasvaneen vanhan, valkokukkaisen syreenin säästäminen. Pensasta oli säilötty ojassa pihan rakennustöiden ajan, minkä jälkeen sille löytyi uusi koti tontin reunalta. Siinä se nyt levittää keväisin huumaavaa tuoksuaan, niin kuin on tehnyt jo ties kuinka monen aiemmin paikalla asuneen halssilalaisen aikana.

Uusiin puutarhoihin oli rakennettu kivipengerryksiä ja muureja, jollaisiin huomiomme kiinnittyi jo vanhojen talojen pihoja tutkiessamme. Erään uuden omakotitalon pihaan oli räjäytystöiden yhteydessä syntyneistä kivenjärkäleistä tehty valtaisa pengerrys, koska rinnetontille oli haluttu tasamaalle sopiva talo. ”Jälkeenpäin ajatellen olisi voinut valita järkevämmänkin ratkaisun”, asukas pohti. Rivitalon asukkaat taas olivat yhteisvoimin loihtineet takapihoiltaan tielle pudottautuvasta jyrkästä pengermästä upean, kukkivan muurin. Joutomaasta oli kehkeytynyt katseenvangitsija. ”Tämänhän me ensimmäisenä itsekin näemme, kun tulemme kotiin”, perusteli idean äiti, yksi talon asukkaista. ”Sitä paitsi ohikulkijat eivät tuijottele pihoillemme, kun heidän katseensa kiinnittyy tähän.”

Rivitalon ja tien välisestä pengermästä on kehkeytynyt upea, kukkiva muuri. Kuva: Pekka Helin, Keski-Suomen museo.

Pionin kukkiessa on pakko olla paikalla

Kuten alussa kuvatun rivitalon pihalla, oli useimmissa muissakin tutkituissa puutarhoissa suosittu erilaisia kiveyksiä nurmikon kustannuksella. Rivitalon yhteisillä alueilla ei nurmea ollut lainkaan ja asuntojen pihoistakin vain yhdellä. Lähes jokaisessa tutkimukseen osallistuneessa pihassa oli kasveja istutettu pääasiassa erilaisiin altaisiin ja kohopenkkeihin. Toisin kuin vanhoihin, yritysten ja erehdysten kautta syntyneisiin puutarhoihin, uusiin pihoihin oli usein tehty suunnitelma. Ammattilaisilla teetettyjä tai itse piirrettyjä suunnitelmia oli käytännössä toteutettu soveltuvin osin. Yhdelläkään pihalla ei näkynyt nykypihojen vakiovarustetta, trampoliinia. ”Meidän pihalle ei mahdu trampoliinia”, totesi eräs perheenäiti avaralla pihamaallaan.

Uuden omakotitalon puutarha on toteutettu ammattilaisen laatiman suunnitelman mukaisesti. Kuva: Pekka Helin, Keski-Suomen museo.

Puutarhat tuntuivat monille olevan kuin kodin lisähuoneita, joita oli myös sisustettu kauniilla esineillä. ”Pitää olla tämmöisiä pieniä katseenvangitsijoita. Mieheni aina sanoo, että ihan kuin tänne olis joku tulossa. Sanon, että ne on minua varten”, kertoi eräs rouva sommitelmistaan, jotka muuttivat paikkaansa tämän tästä.

Itse tehty mosaiikkityö puutarhapöydällä. Kuva: Tiina Martin.

Pihoista oli tullut niin viihtyisiä, että niiltä oli kesäaikaan vaikeaa olla poissa. ”Tässä pihassa on se ongelma, että kun vaikka tuo pioni on kukassa, niin eihän täältä voi lähteä minnekään. Sitä on vaan ihan pakko katsoa, kun se kukkii. Kun ei se kuitenkaan niin kauaa kuki”, totesi eräs kotipuutarhuri. Matkoilla ollessaan moni kantoi huolta kotipihan kasveista: miten ne mahtavat pärjätä, vaikka naapurit käyvätkin kastelemassa? Yksi pariskunta oli päätynyt keräilemään pienemmät kesäkukat ruukuissaan ja amppeleissaan mukaansa aina kesämökille lähtiessään.

Pionien kukkiessa pihalta ei malta lähteä pois. Kuva: Tiina Martin.

Puutarhat olivat omistajilleen rentoutumisen ja rauhoittumisen paikkoja. Toiset virkistäytyivät ”pylly pystyssä” puutarhatöitä tekemällä, jotkut taas nauttivat tunnelmasta ja esimerkiksi aamukahvista tai työpäivän jälkeisestä lukuhetkestä puutarhassa. Eräs rouva kertoi matkatyötä tekevän miehensä suhtautumisesta puutarhaan: ”Kun hän tulee kotiin, niin hän aika pian tulee katsomaan, että mitäs puutarhaan kuuluu. Mutta ei hän osallistu puutarhatöihin, muuta kuin että valokuvaa täällä, ja nautiskelee.” Yksi työelämässään kiireinen rouva kuvaili puutarhaa ”henkireiäkseen”. ”Jo tänne johtava polku saa aikaan pakkorauhoittumisen”, hän mietti.

Omin käsin rakennetuista pihoista ja istutetuista kasveista oli tullut rakkaita, vaikka niillä ei vielä ollutkaan monikymmenvuotista historiaa takanaan. Tätä tunnesidettä kuvaa hyvin erään kotipuutarhurin lausahdus: ”Olen miettinyt, että jos tämä asunto joskus myydään, niin haluaisin pyytää niiltä ostajilta allekirjoituksen. Että lupaavat hoitaa näitä kasveja.”

Omassa puutarhassa voi rauhoittua ja rentoutua juuri niin kuin itse haluaa. Kuva: Pekka Helin, Keski-Suomen museo.

Pimenevät illat tuovat puutarhaan oman tunnelmansa. Kuva yksityiskokoelmasta.

Tiina Martin