Iiris muutti nuorena rouvana vuonna 1958 rintamamiestaloon, jonka hänen vanhempansa olivat juuri rakentaneet Tuohimutkaan. Vanhemmat asuivat talon alakertaa, ja nuoripari eli yläkerrassa alkuun kahdestaan, sitten kolmen lapsen kanssa. Yläkerran huoneitten käytyä perheelle ahtaiksi, laajennettiin taloa matalalla jatko-osalla. Kun Iiriksen vanhemmat kuolivat, koko talo jäi hänen perheensä haltuun. Liki kuusikymmentä vuotta talossaan asunut Iiris arvelee olevansa tätä nykyä Tuohimutkan vanhimpia alkuperäisiä asukkaita.

Puutarhaa alettiin rakentaa suurelle, 1700 neliön tontille heti talon valmistuttua. Metsän reunaan viettävän tontin alaosa muokattiin hyötytarhaksi, jossa viljeltiin perunaa, porkkanaa, sipulia ja muita kasvavan lapsiperheen taloudessa tarvittavia kasviksia. Perunapellon laitaan istutettiin marjapensaita pitkiin riveihin. Kahdesta tuolloin istutetusta omenapuusta toinen tuottaa maukkaita hedelmiä edelleen. ”Tuo on niin ihana omena, ja kaikki ihmettelee, kun siinä on tämmösiä omenoita! Mutta se on syksyomena”, Iiris kertoo. Valtava raparperipehko on sekin lähes kuusikymppinen, mutta kasvattaa joka kevät muhkeita varsia runsain mitoin yli oman tarpeen.

Alkuperäinen omenapuu kypsyttää yhä syksyisin valtavia, punaisia hedelmiä. Kuva: Pekka Helin, Keski-Suomen museo.

Vaikka hyötytarha oli 1950-luvulla erityisen tärkeä, ei Iiris puutarhaa perustaessaan unohtanut kukkiakaan. Etenkin yläpihan puolelle istutettiin erilaisia perennoja ja koristepensaita: syreeniä, ruusuja, ruskoliljaa, ukonhattua, jaloangervoa, kalliokieloja, särkynytsydän. Autotallin kupeeseen sijoitettiin tuija, jollaisia näki tuon ajan keskisuomalaisissa pihoissa vain harvoin. Puu on vuosien myötä venynyt monta metriä korkeaksi.

Iiriksen kasvit ovat pääsääntöisesti pysyneet niillä sijoillaan, mille ne alun perin istutettiin. Niinpä puutarhan ilme on säilynyt hyvin perinteisenä. ”Minä oon joskus ne istuttanut, ja ne on olleet siinä kymmeniä vuosia. Olen ajatellut, että olkoot”, Iiris toteaa. Uusia kasveja hän on vuosien varrella kyllä sommitellut vanhojen lomaan. Kukkapenkit ovat täydentyneet ruusujuurilla, jättilaukoilla, kultatyräkeillä, kuunliljoilla, kulleroilla ja monilla muilla. 1990-luvulla nurmikolle istutettiin komea pioni. Vanhat viinimarja- ja karviaispensaat ovat saaneet seurakseen pensasmustikoita, ja hedelmätarhaan on istutettu pari uutta omena- ja luumupuuta.

Kaunis puutarha on muotoutunut ilman sen kummempia suunnitelmia. ”En oo mitenkään suunnitellu, on vaan tullu aikanaan tehtyä. Ne on vaan istutettu”, Iiris kuvailee. Myös portilta autotallin suuntaan kulkeva suora hiekkakäytävä sivuhaaroineen on alkuperäisellään paikallaan.

Tuijalla on ollut puoli vuosisataa aikaa kasvattaa pituuttaan. Sen edessä on yksi pyöreään muotoon leikatuista syreenipensaista. Kuva: Pekka Helin, Keski-Suomen museo.

Iiriksen kasvit ovat pääsääntöisesti pysyneet niillä sijoillaan, mille ne alun perin istutettiin. Niinpä puutarhan ilme on säilynyt hyvin perinteisenä. ”Minä oon joskus ne istuttanut, ja ne on olleet siinä kymmeniä vuosia. Olen ajatellut, että olkoot”, Iiris toteaa. Uusia kasveja hän on vuosien varrella kyllä sommitellut vanhojen lomaan. Kukkapenkit ovat täydentyneet ruusujuurilla, jättilaukoilla, kultatyräkeillä, kuunliljoilla, kulleroilla ja monilla muilla. 1990-luvulla nurmikolle istutettiin komea pioni. Vanhat viinimarja- ja karviaispensaat ovat saaneet seurakseen pensasmustikoita, ja hedelmätarhaan on istutettu pari uutta omena- ja luumupuuta.

Kaunis puutarha on muotoutunut ilman sen kummempia suunnitelmia. ”En oo mitenkään suunnitellu, on vaan tullu aikanaan tehtyä. Ne on vaan istutettu”, Iiris kuvailee. Myös portilta autotallin suuntaan kulkeva suora hiekkakäytävä sivuhaaroineen on alkuperäisellään paikallaan.

Iiriksen puutarha on säilyttänyt perinteisen ilmeensä läpi vuosien. Kuva: Pekka Helin, Keski-Suomen museo.

Tontti on rajattu orapihlaja-aidalla, niin kuin jälleenrakennuskauden omakotialueilla oli tapana. Alkuperäinen aita on yhä voimissaan ja se pidetään leikkaamalla muodossaan. Pihaan kuljetaan Iiriksen miehen itse tekemästä verkotetusta, kulmistaan pyöristetystä metalliportista. Aidatulla pihalla perheen afgaaninvinttikoirat saivat aikanaan käyskennellä vapaasti.

Kadulta astutaan pihaan omatekoisesta metalliportista. Kuva: Pekka Helin, Keski-Suomen museo.

Vaikka talon laajennusosa haukkasi 1970-luvulla osan puutarhasta, jäi suurelle tontille edelleen tilaa niin nurmikolle, istutuksille kuin oleskelualueillekin. Iiriksen mies muurasi pihalle komean tulisijan, jossa saattoi grillailla avotulella. Valkoinen ulkotakka seisoo edelleen pation reunalla, mutta nykyään vain koristeena, sillä helppokäyttöinen kaasugrilli on korvannut sen. Mies nikkaroi tontin laidalle, kuusten alle myös vastakkain istuttavan keinun sekä leikkimökin. Kuuset ovat kasvaneet niin valtaviksi, että keinu ja leikkimökki jäävät suojaan niiden oksiston alle. Tiheiden oksien alla Iiris saa pyykkinsäkin kuivattua, jopa sadekelillä.

Muurattu takka oli aikanaan ahkerassa käytössä. Kuva: Pekka Helin, Keski-Suomen museo. 

Vehreä puutarha oli lapsiperheen vilkkaassa käytössä vuosikausia: siellä pelattiin, leikittiin, ruokailtiin ja kahviteltiin. Sadonkorjuuseen ja muihin puutarhatöihin osallistuivat myös lapset. Kun Iiris lasten lähdettyä jäi taloon miehensä kanssa kahden, muotoutui pariskunnan pihanhoitoon selkeä työnjako: mies leikkasi nurmikot ja Iiris hoiti istutukset.

Elokuista puutarhaa vuonna 2017. Kuva: Pekka Helin, Keski-Suomen museo.

Nykyään Iiris huolehtii puutarhastaan yksin, sillä joitakin vuosia sitten hän jäi leskeksi. Suuren pihapiirin hoito tuntuu toisinaan työläältä, vaikka lapset isoimmissa töissä auttavatkin sen minkä omilta kiireiltään ehtivät. ”Nyt pitää yksin leikata nurmikot, ja siihen menee pari päivää”, Iiris kertoo. Hänellä on kuitenkin puutarhansa hoidossa varsin järkevä periaate: ”Tekee sen minkä jaksaa ja loput jättää tekemättä.” 

Iiris laittaa edelleen perunat kasvamaan peltoon keväisin, niin kuin on tehnyt aina ennenkin. Harsojen alla itävät porkkanat, tillit, salaatit ja kesäkukat. Juurakoista esikasvatetut daaliat hän istuttaa maahan aina kelien lämmettyä. Monenlaiset kesäkukat löytävät vuosittain paikkansa ruukuista ja amppeleista. Kesät vierähtävät kitkiessä, harventaessa, istuttaessa, leikatessa… Syksyisin ovat vuorossa sadonkorjuupuuhat.

Lapset kyselevät Iirikseltä, kuinka kauan hän aikoo jaksaa yksin ison talon ja puutarhan kanssa.  ”Minä aina sanon, että niin kauan kuin jalka nousee. Ja sitten kun se ei enää nouse, niin sitten minä lähden.”

Puutarhatonttu vartioi toista vanhoista omenapuista. Kuva: Tiina Martin.

Kirjoittanut Tiina Martin