Yksityispuutarhojen kehittyminen kaupunkialueilla
Selaa kuvakertomusta nuolipainikkeilla. Kuvat voi avata suuremmiksi.
Jyväskylässä Huvilan tilan pihassa 1920-luvulla. Kuva: Torsten Åström / Keski-Suomen museo.
Puutarhakulttuurin juuret
Suomalaisen puutarhakulttuurin alkuajat liittyvät kiinteästi keskiajan ja 1500-luvun linnoihin, luostareihin ja kartanoihin. Suurempia edistysaskelia puutarhatietoudessa ja puutarhojen perustamisessa otettiin kuitenkin vasta 1600- ja 1700 -luvuilla. Suomeen tulleet ulkomaalaiset sotilaat, kauppiaat ja ylimykset perustivat omia puutarhoja, porvareilla oli omia ryytitarhoja ja Turun akatemian professorit Pehr Kalm (1716–1779) sekä Pehr Gadd (1727–1797) välittivät tietoa kasveista.
Kasvihuoneissa kasvatettiin muun muassa kurkkuja. Kuva: Keski-Suomen museo.
Vanhin kuvaus kaupunkipuutarhasta
Yksityistalojen pihoille ja kaupunkien kaduille istutettiin puita virkistysmielessä ja puutarhakasvien parantuneet hankintamahdollisuudet innostivat ihmisiä.
Vanhin kuvaus suomalaisesta kaupunkipuutarhasta on Turusta, piispa Carl Fredrik Mennanderin talosta vuodelta 1763.
Sieltä löytyi karviaismarja- ja herukkapensaita, hedelmäpuita, syreenipensaita, suuri ruutanalammikko sekä kahdeksankulmainen huvimaja.
Gummeruksenkatu 8:n piha 1900-luvun alkupuolella Jyväskylässä. Kuva: Keski-Suomen museo.
Puutarha-aate leviää
Pappiloiden lisäksi hedelmäpuita ja perennoja oli melko yleisesti säätyläisten ja kartanoiden pihoissa jo 1700-luvun lopulla.
1800-luvun alkupuolella puutarha-aate oli levinnyt suurimpiin kaupunkeihin ja puutarhanhoidosta oli tullut säätyläisten ja kaupunkiväestön harrastus.
Rahvaan pihassa istutukset olivat pitkään vaatimattomia, mutta kukkien viljely alkoi vähitellen levitä hyötykasvien rinnalle.
Kauppias Girsénin perheen naisia kotinsa kuistilla Jyväskylässä 1900-luvun alussa. Kuva: Keski-Suomen museo.
Kaupunkien asemakaava ohjasi
Vuonna 1837 perustetussa Jyväskylän kaupungissa tonttien käyttöä ohjasivat asemakaava sekä rakennusjärjestyksen säännöt.
Kaikkien tuli istuttaa paloturvallisuussyistä tontin takaosaan koivuja, joista muodostuikin myöhemmin oleellinen osa kaupunkikuvaa. Pihan perältä löytyivät myös ryytimaat, kessupenkit ja syreenimajat. Muuten tontin käytössä oli havaittavissa erilaistumista.
Lapsia ja naisia lehtori Karl Hirnin talon pihapuutarhassa Jyväskylässä1800–1900-lukujen vaihteessa. Pihalla oli pyöreän kukkapenkin lisäksi muun muassa herukkapensaita. Kuva: Alexander Gummerus / Keski-Suomen museo.
Virkamiehet ja lehtorit
Siinä missä kauppiaiden pihat täyttyivät kauppahuoneista ja useista piharakennuksista, virkamiesten ja lehtoreiden pienemmät piharakennukset jättivät enemmän tilaa istutuksille.
Heillä oli myös enemmän aikaa ja kiinnostusta puutarhanhoitoon.
Suutari Mathias Hartmanin puutarhassa Jyväskylän Vaasankatu 17:ssä 1800–1900-lukujen taitteessa. Vieraita kestittiin sisäpihalla, jossa kasvoi tupakkaa. Kuva: Keski-Suomen museo.
Ryytimaat ja palstat
Käsityöläisten ja muiden vähävaraisempien pienet pihat olivat usein täynnä istutuksia ja pieniä viljelmiä. Useimmilla talouksilla oli myös kotipihan ryytimaan lisäksi kaupungin ulkopuolella palstoja, jotka mahdollistivat omavaraisuuden erityisesti kaalin, perunan ja viljan suhteen.
Kahvihetki puutarhassa 1800–1900-lukujen vaihteessa. Kuva: Olga Höglund-Oksanen / Keski-Suomen museo.
Puutarhoissa alettiin viettää aikaa
Vaurauden lisääntyminen 1800-luvun puolivälissä lisäsi vapaa-aikaa ja puutarhoista tuli osa elämäntapaa.
Ne tarjosivat kahvihetkien, päivälliskutsujen, konserttien ja pelien pitopaikkoja, mutta myös mahdollisuuden vetäytyä syrjään arjen kiireiltä.
Niinpä varakkaimpien kaupunkilaisten puutarhoista saattoi löytyä lehtimaja, huvimaja, koristelammikkoja ja veistoksia.
1900-luvun alkupuolella puutarhakasvien siemeniä myi muun muassa Maanviljelyskauppa Oy. Kuva: Keski-Suomen museo.
Kukkien siementen hankinta helpottui
Varsinaiset kukkatarhat yleistyivät siementen hankinnan helpottuessa.
Siemeniä ja taimia hankittiin myös ulkomailta kuten Saksasta, Virosta ja Venäjältä. Vaikutteita pihasuunnitteluun saatiin herrasväen pihojen lisäksi julkisista puistoista ja puutarhoista.
Työväen asuinalueella asukkaat vaihtoivat kasveja keskenään, jolloin kasvivalikoima muodostui melko samankaltaiseksi.
Myös Keski-Suomen kukka- ja siemenkauppa myi 1900-luvun alkupuolella puutarhakasvien siemeniä. Kuva: Keski-Suomen museo.
Parturi Ollikaisen huvilan piha Jyväskylän Halssilassa pidettiin luonnontilainen vuonna 1921. Kuva: Keski-Suomen museo.
Huvilaelämää
Huvilat, jotka tarjosivat herrasväelle mahdollisuuden paeta kesäksi pois kaupungista ja joiden oleellisia osia piha ja puutarha olivat, kukoistivat 1800-luvulla.
Alun perin kaupungin ulkopuolelle rakennetut kesänviettopaikat saattoivat kaupungin kasvaessa muuntua osaksi kaupunkimiljöötä. Huviloilla kaupungin herrasväki rentoutui puutarhatöiden parissa, joskin raskaammat ja ikävimmät työt teetettiin palvelusväellä.
Jyväskylän Paloniemen huvilan hyötypuutarha 1900-luvun alussa. Kuva: Anton Fredrikson / Keski-Suomen museo.
Huviloilla pyrittiin omavaraisuuteen
Rakennusta ympäröivä puutarha olikin lähes pakollinen elementti porvarillisessa kesähuvilassa ja puutarhasuunnitelmia tilattiin ammattilaisilta. Puutarhan hoitaminen oli osa huvilakulttuurin alkuperäisten arvojen säilyttämistä, jotka haluttiin siirtää tuleville sukupolville. Huvilalle palkatun työväen omaksuma tieto uusista puutarhakasveista levisi paikallisten asukkaiden pihoille. Huviloilla pyrittiin omavaraisuuteen, minkä vuoksi kukkapenkkien lisäksi puutarhoissa oli marjapensaita, hedelmäpuita sekä kasvimaa.
Lapsia pihaleikeissä Saarijärvellä 1800–1900-lukujen vaihteessa. Pihaa koristivat suihkulähde ja istutusten reunustamat hiekkakäytävät. Kuva: Jenny Timgren / Keski-Suomen museo.
Mallia puutarhalehdistä
1900-luvun alkuun mennessä puutarhasuunnittelu perustui yhä enemmän maiseman muokkaukseen kuten maansiirtoihin, leikkonurmikoihin ja vesiaiheisiin.
Mallia haettiin erityisesti skandinaavisista ja saksalaisista puutarhalehdistä sekä ammattikirjoista. Suomalaisiin lehtiin ilmestyi kotipihojen suunnitelmia 1920-luvulta lähtien.
Näillä esitetyillä mallipihoilla oli suuri vaikutus pihojen kehittymiseen.
Jyväskylän Vaasankatu 27:ssä sijainneen asuintalon seinustoja koristivat villiviiniköynnös ja ruusupensas vuonna 1951. Kuva: Pekka Kyytinen / Keski-Suomen museo.
Mallia puutarhalehdistä
Omakotipuutarhoissa yleistyi arkkitehtoninen jäsentely, jossa oli hyötytarhan, leikki- ja istuskelunurkkauksen ja lipputangon lisäksi muun muassa rakennusta reunustavat seinänvierusistutukset pensaista, kukkakasveista ja köynnöksistä, tulotien porttipuut sekä päätietä reunustavat perennat.
Perunapellolla Jyväskylän Tourulassa vuonna 1939. Kuva: Keski-Suomen museo.
Sota-aikojen vaikutukset
Vuonna 1922 ensimmäisen kerran ilmestynyt Kotiliesi-lehti antoi vinkkejä puutarhanhoitoon.
Sota-ajoilla oli selkeitä vaikutuksia pihakulttuuriin, sillä pula ravinnosta lisäsi kotitarveviljelyä huomattavasti.
Myös kaupunkien puistot kuten Jyväskylän Kirkkopuisto, käännettiin perunapelloiksi.
Koivukatu 29:n asukkaat talonsa pihalla Jyväskylän Kypärämäessä vuonna 1948. Kuva: Kauko Kippo, Suomen Ilmavoimamuseo / Keski-Suomen museo.
Jälleenrakennuskauden puutarhatontit
1940–1950-luvulla Jyväskylä kasvoi kiihtyvällä tahdilla ja omakotitalorakentaminen oli vilkasta.
Jälleenrakennuskauden omakotialueen tontit olivat suuria, sillä perheiden tuli pystyä viljelmään perunaa ja juureksia talven varalle.
Puutarhatonteilla rakennukset sijoittuivat yleensä tonttien etuosaan ja pihoja reunustivat orapihlaja-aidat.
Puutarhanhoitoa Jyväskylän Tourulassa 1950-luvulla. Kuva: Keski-Suomen museo.
Neuvoja ja määräyksiä kaupungilta
Puutarhoissa ja parvekkeilla käytettiin paljon kesäkukkia.
Aivan yksin pihasuunnitelmia ei tarvinnut tehdä, sillä asukkaat saivat neuvoja kaupungin palkkaamalta pihaneuvojalta.
1980- ja 1990-luvulla perustetuilla uusilla asuntoalueilla rajoitettiin aikaisempaa suhteellisen vapaata pihasuunnittelua määräämällä kaavoituksen yhteydessä tonteille ja yleisille alueille pääkasvit. Tavoitteena oli luoda alueista viihtyisiä ja tasapainoisia kokonaisuuksia.
Jyväskylän Äijälänrannan asuntomessualueen kerrostalon ”Maailmanpylvään” piha-alue edustaa uutta pihasuunnittelua. Kuva: Pekka Helin / Keski-Suomen museo.
Mallia puutarhalehdistä
Myös kerrostalojen pihat haluttiin viihtyisämmiksi, minkä vuoksi Jyväskylän kaupunki järjesti kerrostaloalueille vuonna 1987 pihakilpailun, jonka tarkoituksena oli innostaa asukkaita omaehtoiseen pihaympäristönsä kunnostamiseen ja kehittämiseen.
Vuoden 1990 mallipihana toimivaan Keihäsmiehenkatu 4:ään rakennettiin muun muassa leikkipaikka, jätekatos, grillikatos ja keinu.
Pihavalaistusta parannettiin ja kasvillisuuden avulla lisättiin viihtyvyyttä ja muodostettiin suojaisia oleskelualueita.
Puutarhureiden ammattikunnan ja puutarhaopetuksen alkuajat
Selaa kuvakertomusta nuolipainikkeilla. Kuvat voi avata suuremmiksi.
Keski-Suomen kotitalousopettajaopiston oppilaita puutarhatöissä 1950-luvulla. Kuva: Kauko Kippo / Keski-Suomen museo.
Ensimmäiset ammattipuutarhurit tulivat ulkomailta
Suomessa puutarha-alan ensimmäiset ammattilaiset olivat ruotsalaisia, venäläisiä, tanskalaisia ja saksalaisia miehiä, joiden tehtävänä oli suunnitella, rakennuttaa ja hoitaa kartanopuutarhoja ja -puistoja.
Myös 1800-luvulla alkunsa saaneen kotimaisen puutarhureiden ammattikunnan tehtävät olivat voimakkaasti jaettuja sukupuolen mukaan. Miehet kouluttautuivat ulkomailla ja heidän työksi muodostui julkiset puistot ja puutarhat. He toimivat myös kauppapuutarhureina, siemenkauppiaina, puutarhaneuvojina ja suurten puutarhojen esimiehinä.
Naisten työn katsottiin liittyvän lähinnä kotitalouden piiriin kuuluviin kotipuutarhoihin ja koulutus oli kotimaista ja käytännönläheistä. Puutarhurin ammatin ei katsottu olevan naisille sopiva.
Keski-Suomen kotitalousopettajaopiston oppilaita keräämässä avomaakurkkuja 1950-luvulla. Kuva: Kauko Kippo / Keski-Suomen museo.
Ensimmäiset koulut
Suomen ensimmäinen puutarhaopetusta antava koulu perustettiin Turun Kupittaalle vuonna 1841. Koulusta ei tullut suurta menestystä ja se lakkautettiin vuonna 1898. Naisten koulutustakin haluttiin kehittää ja syntyi suomalainen erikoisuus, yhdistetyt puutarha- ja talouskoulut.
Ensimmäisen kasvitarha- ja keittokoulun perusti ruustinna Nora Pöyhönen vuonna 1893 Haapavedelle. Koulun nimessä esiintyvällä kasvitarha-termillä viitattiin juuri naisille sopivaan työhön.
Keittiökasveihin ja ruuanlaittoon keskittymällä naisten ajateltiin hyödyttävän enemmän kansaa kuin hedelmäpuiden ja marjapensaiden viljelyyn keskittyneiden miespuutarhureiden. Koulusta valmistuneesta Jenny Elfvingistä tuli merkittävä suomalaisen puutarhakulttuurin edistäjä.
Jyväskylän seminaarin naisoppilaita puutarhanhoidon opetuksessa kevätaikaan seminaarin puutarhassa 1900-luvun alussa. Kuva: G. A. Stoore / Keski-Suomen museo.
Ylempää koulutusta
Alan sukupuolijakaumaan kiinnitettiin huomiota vuonna 1909, jolloin Lepaan kartanon alueelle perustettavaan ylempää opetusta antavaan puutarhaopistoon tuli asetuksen määräämänä ottaa sekä mies- että naispuolisia oppilaita.
Lepaan ensimmäiset opiskelijat aloittivat puutarhaopintonsa vuonna 1912. Ylemmän koulutuksen saaneiden katsottiin olevan soveliaita vaativiin tehtäviin kuten opettajana, lääninpuutarhurina tai kaupunginpuutarhurina toimimiseen.
Korkeakouluun puutarha-ala pääsi vuonna 1956, jolloin Helsingin yliopistoon perustettiin ensimmäinen puutarhatieteen professorin virka.
Jyväskylän seminaarin puistoa ja kasvihuone 1920-luvulla. Tiilinen kasvihuone valmistui vuonna 1906. Kuva: Jaakko Rusanen / Keski-Suomen museo.
Opettajien johdolla
Puutarhaopetus kuului seminaarien ja kansakoulujen opetusohjelmaan alusta lähtien. Opettajia kouluttaviin seminaareihin perustettiin puutarhoja ja tavoitteena oli, että jatkossa opettajien johdolla jokaiselle koulupihalle oppilaat raivaavat ja hoitavat puutarhan.
Näin puutarhaharrastus leviäisi mahdollisimman hyvin. Mallikoulupuutarhan ohjeiden mukaan puutarhassa tuli kasvattaa erilaisia hedelmäpuita ja pensaita sekä keittiökasveja.
Jyväskylän seminaarin oppilaita puutarhatöissä seminaarin puutarhassa 1900-luvun alussa. Kuva: G. A. Stoore / Keski-Suomen museo.
Seminaarin puutarha
Jyväskylän seminaarin puutarha oli ensimmäinen kansanopetuksellinen koulupuutarha. Seminaarin säännöllinen puutarhaopetus alkoi vuonna 1898.
Puutarhan ajateltiin toimivan sekä esteettisenä että puutarhaharrastuksen kannattavuuden hyvänä esimerkkinä seminaarin sijaintialueella. Harrastuksen kannattavuuteen sisältyi ajatus siitä, että puutarhatyö vieroittaisi kansalaisia kaupungin huonoilta houkutuksilta. Puutarhaopetuksen käytännön osuus lakkasi 1950-luvulla.
Keski-Suomen kotitalousopiston (myöh. Keski-Suomen kotitalousopettajaopiston) puutarhaa 1940-luvulla. Kuva: Aarne Pietisen valokuvaamo / Keski-Suomen museo.
Koulupuutarhaliike
Koulupuutarhaliike oli 1900-luvun alussa aktiivisimmillaan ja toiminnan edistämiseksi perustettiin vuonna 1909 kouluhallituksen puutarhaneuvojan toimi. Tehokkaan toiminnan seurauksena koulupuutarhaliike levisikin 1910-luvulla aina Inariin saakka.
Jyväskylässä kotipuutarhojen ja puutarhaviljelyksen leviämistä haluttiin edistää 1930-luvulla Keski-Suomen emäntäkoulussa, jossa otettiin opetuskäyttöön koulupuutarha. Puutarhaopetus koulussa päättyi 1990-luvun puolivälissä. Nykyisin entisessä emäntäkoulun rakennuksessa toimii ympäristöpainotteinen Mankolan koulu, jonka kasvihuoneessa koululaiset pääsevät itse viljelemään kukkia, vihanneksia ja juureksia.
Innokkaita harrastajia, kotitalousneuvontaa ja puutarhakilpailuja
Selaa kuvakertomusta nuolipainikkeilla. Kuvat voi avata suuremmiksi.
Jyväskylän Palokassa sijainneen Rutalan puutarhaoppilaitoksen pihalla oli ympyränmuotoisia istutusalueita sekä pihakeinu 1900-luvun alussa. Kuva: A. Kauppinen / Keski-Suomen museo.
Yhdistystoiminta alkaa
1800-luvun lopussa puutarha-aate oli Jyväskylässä vielä laajemmissa piireissä vierasta ja innokkaat puutarhaviljelyn harrastajat olivat huolissaan sisämaan puutarha-alan tasosta.
Harrastajat perustivat vuonna 1896 Jyväskylän puutarhayhdistyksen, jonka ensimmäiseen työohjelmaan kirjattiin hedelmäpuiden, pensaiden ja siementen hankinta myytäväksi ja annettavaksi varattomille kansakoululaisille, ruokakasvien viljelykseen ohjaamista varten kasvitarhan perustaminen sekä alemman puutarhakoulun perustaminen.
Yhdistyksen toimikuntaan kuulunut apteekkarinrouva Rosa Enckel mahdollisti hankkeet vuokraamalla tarvittavat tilat ja alueet.
Jyväskylän Palokassa sijainneen Rutalan puutarhaoppilaitoksen pihalla oli ympyränmuotoisia istutusalueita sekä pihakeinu 1900-luvun alussa. Kuva: A. Kauppinen / Keski-Suomen museo.
Yhdistyksen oma koulu
Vuonna 1899 perustettiin alempi puutarhakoulu Rutalan sotilasvirkatalolle ja taimi- ja kyökkikasvitarha Hämeentien ja Mattilantien risteykseen. Yhdistyksen palkkaama puutarhuri opasti viljelijöitä kesäkausina.
Koulun toiminta loppui vuonna 1909 ja kasvitarhan vuonna 1920. Yhdistyksen sääntöjen uusimisen yhteydessä vuonna 1921 nimi muutettiin Jyväskylän Puutarhaseura ry:ksi. Jyväskylän Puutarhaseura on yksi maamme vanhimmista, vielä toimivista puutarhaseuroista.
Maatalouskerholaiset harventamassa kasvimaata Jyväskylässä 1940-luvulla. Kuva: Antti Pänkäläinen / Keski-Suomen museo.
Kotitalousneuvonta
Puutarhakulttuuriin on vaikuttanut suuresti myös maatalousjärjestöjen kotitalousneuvonta. Martta-yhdistyksen Emäntälehden kautta levisi vuodesta 1902 lähtien tietoa puutarhanhoidosta, pihan siisteydestä ja eri aikoina järjestetyistä puutarhakilpailuista.
Puutarhakursseja pidettiin vuodesta 1911 lähtien ja vuoteen 1914 mennessä Suomessa oli jo 4898 perustettua puutarhaa, joissa oli hyöty- ja koristekasveja.
Naisten lukuhetki puutarhassa Pihtiputaalla 1900-luvun alkupuolella. Kuva: Nestor Saastamoinen / Keski-Suomen museo.
Kotitalousneuvonta
Puutarhakilpailut jäivät 1920-luvulla hieman muun Martta-yhdistystoiminnan jalkoihin, mutta 1930-luvulla pihanhoitokilpailuilla yritettiin herättää henkiin vanhaa innostusta pihaympäristöjä kohtaan.
Tällä kertaa kiinnostus kohdistettiin siisteyskasvatukseen, kompostointiin ja muihin kuin oleskelupihan käyttötarkoituksiin. Neuvontatoiminnassa vaikeasti kunnossa pidettävät hiekkakäytävät pyrittiin hylkäämään ja suosittelemaan kaunista suomalaista nurmipihaa.
Tällä oli oma vaikutuksensa pihamaakulttuuriin, sillä nurmipiha merkitsi monessa pihassa myös sitä, että pihanhoitoon ei jaksettukaan enää panostaa eikä koristekasviryhmiä suunnitella ja istuttaa.
Marjojen puhdistusta Pihtiputaalla 1800-1900-lukujen vaihteessa. Kuva: Alexander Gummerus / Keski-Suomen museo.
Toiminnallisuus korostui
Toiminnallisuutta korostavan puutarhatyylin pyrkimyksenä oli liittää rakennus ja puutarha yhteen niin, että piha olisi kuin yksi rakennuksen huone.
Puutarhaneuvonnalle oli luonteenomaista teemoihin keskittyminen: lämpöä vaativien vihannesten viljely ja hallanvaaran torjuminen yhtenä vuonna, toisena taas emännän ja perheen pihan oleskelupaikat ja lasten leikki- ja urheilumahdollisuudet kotipuutarhoissa.
Helpotusta kaupunkilaisperheiden ruokatalouteen
Selaa kuvakertomusta nuolipainikkeilla. Kuvat voi avata suuremmiksi.
Kortesuo- Viitaniemen viljelypalstoilla viljellään hyötykasveja ja kukkia. Kuva: Tiia Seppänen / Keski-Suomen museo.
Lähtökohtana heikompiosaisten auttaminen
Kaupunkien viljelypalstojen ja siirtolapuutarhojen perustamisen lähtökohdat ovat hyvin samanlaiset. Molemmilla oli tarkoitus auttaa heikompiosaisia. Pula- ja sotavuosien aikana Jyväskylän vähävaraisilla ja varattomilla kaupunkilaisperheillä oli mahdollisuus vuokrata viljelyspalstoja vihannesten ja juuresten viljelyä varten.
Huoltolautakunnan palstaviljelytoimikunnan lisäksi maatalouslautakunta vuokrasi viljelypalstoja kaupungin maista vuodesta 1948 alkaen.
Viljelypalstoista oli kova kysyntä, eikä niitä riittänyt joka vuosi kaikille halukkaille. Valintaa tehdessä isot lapsiperheet laitettiin etusijalle. Viljelypalstatoiminta on edelleen suosittua ja vuonna 2016 palstoja on noin 450 seitsemällä eri alueella.
Jyväskylän Sulkurannan siirtolapuutarha toiminnan alkuvuosina. Kuva: Keski-Suomen museo.
Siirtolapuutarhat
Ensimmäiset siirtolapuutarhat perustettiin 1900-luvun alussa, suurin osa 1940-luvulla. Taustalla oli muun muassa huoli työväestön taloudesta ja terveydestä. Harvoilla kaupunkilaisilla oli omaa peruna- ja ryytimaata, joten elintarvikkeiden ostamiseen kului paljon rahaa.
Teollistuminen ja kaupungistuminen olivat myös aiheuttaneet paljon sosiaalisia ongelmia, joihin siirtolapuutarhatoiminnan ajateltiin tuovan helpotusta.
Siirtolapuutarhojen uskottiin myös lisäävän ilman omaa kesäpaikkaa olevien perheyhteisyyttä, sillä siirtolapuutarhamökeissä asuttiin usein koko kesä.
Jyväskylän Sulkurannan siirtolapuutarhaa vuonna 2005. Kuva:Heikki Veijola / Keski-Suomen museo.
Jyväskylän Sulkurannan siirtolapuutarha
Jyväskylään perustettiin vuonna 1948 Sulkurannan siirtolapuutarha Keski-Suomen Puutarha- ja Palstaviljelijät ry:n aloitteesta. Jo ensimmäisenä kesänä moni viljelijä istutti omalle palstalleen perunaa.
Mökkien rakentaminen alkoi seuraavana vuonna ja vuonna 1951 valmiita mökkejä oli jo 65 ja vuokrattuja palstoja 95. Siirtolapuutarhan suosio on jatkunut näihin päiviin saakka. Vuonna 2016 alueella on 136 mökkiä.
Pappilat puutarha-aatteen esikuvina
Selaa kuvakertomusta nuolipainikkeilla. Kuvat voi avata suuremmiksi.
Mutasen pappila Jyväskylän Korpilahdella 1890-luvulla. Kuva: Keski-Suomen museo.
Pappilan puutarha
1700-luvulla pappiloiden pihamaille alkoi ilmestyä oikeita puutarhoja aikaisempien vaatimattomien kaali- ja ryytitarhojen tilalle. Puutarhat olivat yhdessä pappilan päärakennuksen kanssa säätyläisyyden ja vaurauden ilmentymiä.
Puutarhan muodostumiseen vaikuttivat papin ja perheen puutarhaa kohtaan osoittaman kiinnostuksen lisäksi papin virka-asema, pappilan ja seurakunnan varallisuus, maantieteellinen sijainti sekä yhteydet ulkomaailmaan.
Laukaan Pellosniemen pappilaan johti monien muiden pappiloiden tavoin koivukuja 1900-luvun alussa. Kuva: Hjalmar Paunu / Keski-Suomen museo.
Esimerkkinä seurakuntalaisille
Puutarha jakaantui paraatipihana toimivaan etupihaan ja yksityisempään takapihaan. Etupihan oli tarkoitus koivukujineen, komeine kukkapenkkeineen sekä hiekkakäytävineen toimia eräänlaisena siirtymänä arkitodellisuudesta johonkin ylevämpään.
Seurakuntalaisille pappilan kasvit tarjosivat uusia elämyksiä, joita uskallettiin kokeilla myös omalla pihalla. Takapihoilta löytyi yleensä varsinainen koristepuutarha, jota saattoi ihailla sisältä salista.
Lasten leikkihetki Jyväskylän vanhan pappilan puutarhassa vuonna 1955. Kuva: Usko Karvalo / Keski-Suomen museo.
Seuraelämää ja leikkejä
Seuraelämä keskittyi takapihan puutarhaan, johon perhejuhlien ja sukulaisten vieraillessa katettiin aterioita ja jonka syreenimajoissa saatettiin nauttia kahvia ja virvokkeita. Lapsille rakennettiin leikkimökkejä 1800-luvun lopulla ja kroketti oli suosittu ajanviete.
Pappiloiden suosiman juhannusruusun ja muiden koristekasvien lisäksi puutarhassa kasvatettiin keittiökasveja, hedelmä- ja marjatarhoja sekä lääkekasveja. Varsinainen lääkeyrttien viljely harvinaistui 1900-luvulle tultaessa, vaikkakin kotilääkintää harjoitettiin edelleen.
Pappilakulttuuri hiipui 1950-luvulle tultaessa ja usein vain jäljelle jääneet päärakennukset muistuttavat enää aikaisemmasta loistosta.
Tehdasvihreän muodostuminen
Selaa kuvakertomusta nuolipainikkeilla. Kuvat voi avata suuremmiksi.
Kankaan paperitehtaan aluetta 1950-luvulla. Kuva: E.M. Staf / Keski-Suomen museo.
Tehdasalueiden istutukset
Tehdaslaitosten puutarhoja ja puistoalueita perustettiin aluksi rautaa jalostaviin ruukkeihin 1700-luvun tietämissä.
Ajatus tehdasalueiden istutuksista levisi teollistumisen myötä myös muihin teollisuuden aloihin ollen lähes itsestäänselvyys 1800-luvun puolivälin ja 1900-luvun alkupuolen aikoihin.
Schaumannin vaneritehtaan johtaja Bruno Krook rakennutti vuonna 1924 edustuskodikseen Schaumannin linnan, johon kuului iso puutarha ja pergola. Kuva: Antti Pänkäläinen / Keski-Suomen museo.
Tehdasvihreä
Luonnonkauniille paikoille perustettujen tuotantolaitosten, tehtaan johtajan ja ylempien virkamiesten hienot ja työläät puutarhat viestivät menestyksestä sekä vauraudesta ja teollisuusympäristön hoito oli keskeinen osa luotettavaa yrityskuvaa.
Tehdasyhteisöjen hierarkkinen rakenne näkyi vielä 1950-luvulla Jämsän Kaipolan paperitehtaalla, jossa ylemmille toimihenkilöille ja virkailijoille rakennettiin huvilamaisia asuinalueita.
Puutarhat, puistot, viljelypalstat ja maatilkut muodostivat laajan tehdasvihreäksi kutsutun kokonaisuuden.
Schaumannin puutarhan porkkana-, kaali- ja punajuurisatoa 1950-luvulla. Kuva: Keski-Suomen museo.
Työntekijöiden hyvinvoinnin edistäjä
Alkuaikoina työväen suhtautuminen herrasväen elämänpiiriin perinteisesti kuuluviin puutarhatöihin oli epäluuloista.
Tehtaan johto kantoi kuitenkin huolta työntekijöidensä hyvinvoinnista ja puutarhanhoitoa sekä viljelyä pidettiin erinomaisena puuhana niin mielen kuin kehonkin kannalta.
Tomaattien kastelua Tourulan Kivääritehtaan toimihenkilöiden asuintalon kasvimaalla 1940-luvulla. Kuva: Keski-Suomen museo.
Viljelmät tehdasmiljöössä
Kasarmiasuntojen yhteisillä pihoilla ei voinut viljellä tai pitää omaa puutarhaa, minkä vuoksi työväelle yleensä tarjottiin mahdollisuus pienimuotoiseen kotitarveviljelyyn jossain tehtaan mailla.
Puuhailu viljelmillä helpotti monen juuriltaan maaseudun asukkaan siirtymistä vieraaseen tehdasmiljööseen ja sillä oli huomattavaa taloudellista merkitystä vähävaraisille työläisille.
Tehtaan puutarhureiden työnä oli opastaa työväkeä kasvimaan hoidossa ja kasvisten käytössä.
Schaumannin linnan pensasaidat pidettiin hyvässä kunnossa. Kuva: Antti Pänkäläinen / Keski-Suomen museo.
Harjoittelupaikkoja puutarhuriopiskelijoille
Tehtaan johto ja sivistyneistö levittivät aktiivisesti puutarha-aatetta ja se tuottikin tulosta. 1800- ja 1900-luvuilla omakotitaloasumisen yleistyessä pihoilla kasvatettiin hyötykasvien lisäksi koristekasveja kuten syreeniä, juhannusruusua ja yksivuotisia kesäkukkia.
Tehtaiden puutarhurit toimivat aktiivisesti puutarhaseuroissa ja tehtaiden puutarhat tarjosivat vielä 1900-luvulla hyviä harjoittelupaikkoja puutarhuriopiskelijoille.
Schaumannin linnan kasvihuoneessa kasvoi muun muassa viinirypäleitä, tomaattia ja kurkkua. Kuva: Roos Foto / Keski-Suomen museo.
Uutta kaupunkiviljelyä
Lopulta tehtaan puutarhoista muodostui kauppapuutarhaliikkeiden kaltaisia, ja niistä luovuttiin kannattamattomana vasta 1980-luvulla.
2000-luvun uusi ilmiö on kaupunkiviljely tyhjentyneillä tehdasalueilla. Jyväskylän Kankaan entisen paperitehtaan alueelle on perustettu yhteisöviljelmä, jossa kaupunkilaiset voivat kasvattaa omia kasvejaan.
Rautatieläisten puutarhat osana asemapuistoa
Selaa kuvakertomusta nuolipainikkeilla. Kuvat voi avata suuremmiksi.
Jyväskylän vanha rautatieasema vuonna 1968. Kuva: Seppo Turpeinen / Keski-Suomen museo.
Asemat saivat ympärilleen puiston
Rautatieasemien yhteyteen alettiin perustaa asemapuistoja vuonna 1873. Samana vuonna ensimmäiseksi ylipuutarhuriksi palkattu Rudolf Grönholm sai tehtäväkseen perustaa taimitarhan Hyvinkäälle.
Myöhemmin Tuusulan Nuppulinnaan siirrettyyn taimistoon ja keskuspuutarhaan hankittiin puiden taimia ja kukkien siemeniä muun muassa Viipurista ja Tukholmasta. Rataverkon laajentuessa syrjäiset ja vaatimattomatkin asemat saivat ympärilleen puiston, joissa vietettiin mielellään aikaa.
Jyväskylän rautatieasemaa koristivat 1950-luvulla muotoonleikatut puut ja kukkaistutukset. Kuva: Keski-Suomen museo.
Sitä koristeellisempi puutarha mitä suurempi asema
Asemamiljööt muistuttivat toisiaan eri puolilla Suomea, sillä suunnittelu ja rakentaminen olivat keskusjohtoista sekä usein arkkitehdin ja ylipuutarhurin yhteistyötä.
Asemarakennuksen edessä oleva eduspuisto oli sitä koristeellisempi mitä suuremmasta asemasta oli kyse. Myöhemmin Grönholm sai avukseen piiripuutarhureita, jotka vastasivat asemien puistoista ja istutuksista käytännössä.
Jyväskylässä entinen rautatieläisten kasarmialue sijaitsee vanhan asemarakennuksen tuntumassa. Kuva: Tiia Seppänen / Keski-Suomen museo.
Virkahierarkia näkyi puutarhoissa
Asemapuistokokonaisuuteen kuuluivat myös rautatieläisten pihat, joiden suunnittelu ja kasvivalinnat heijastelivat asemayhteisön virkahierarkiaa.
Näyttävin piha kuului asemapäällikölle, muun henkilökunnan oli usein tyytyminen kasarmeihin ja yhteisiin pihamaihin. Mikäli asemapäällikkö asui aseman yhteydessä, hänelle erotettiin oma piha-alue puutarha-aidalla.
Alvar Aalto suunnitteli Jyväskylään rautatieläisten asuintalon, Aira-talon vuosina 1924–26. Kuva: Tiia Seppänen / Keski-Suomen museo..
Asuinpihojen lajisto oli yhtenäinen
Rautatieläisten pihoilla oli sisäänkäyntejä ja oleskelualueita somistavia kukkaistutuksia, hedelmäpuita ja marjapensaita sekä hyötytarha. Mitä alemmas virkahierarkiassa laskeuduttiin, sitä suuremmaksi hyötykasvien osuus puutarhasta kasvoi.
Koska työntekijöille jaettiin taimia taimitarhasta ja he saivat ostaa taimia, kesäkukkia ja hyötykasveja piiripuutarhasta, asuinpihojen lajisto oli yhtenäinen. Valtionrautateiden omilla taimistoillaan viljellyt puistokasvit oli valittu tarkkaan ja ne pärjäsivät koko rataverkon alueella.
Jyväskylän vanhassa asemarakennuksessa toimii baari. Rakennuksen vieressä on pieni puistoalue, jonka puustorivit muistuttavat vanhasta rautatiemiljööstä. Kuva: Tiia Seppänen / Keski-Suomen museo.
Asematoiminnan vähenemisen vuoksi perinteiden säilyminen on epävarmaa
Rautatieläisten ja ratavartijoiden puutarhat toimivat esikuvina sekä malliympäristöinä lähiseudun asukkaille ja ennennäkemättömät kasvit levisivät lähimpiin taloihin. Työntekijöiden omaa aktiivista osallistumista alueensa kaunistamiseen kannustettiin 1950- ja 1960-luvuilla erilaisilla kilpailuilla asemien ja asukkaiden kesken.
Asema-alueet ovat olleet huomattavien muutosten kohteena ja lakkautus on kohdannut niistä yhä useamman. Alkuperäisen toiminnan loppuminen näkyy kulkureittien häviämisenä, kasvillisuuden villiintymisenä tai katoamisena. Asemarakennuksen siirtyminen yksityiskäyttöön pelastaa itse rakennuksen, mutta rautateiden perinteisen kasvien istutustavan säilyminen on epävarmaa.
Piha lasten leikkipaikkana
Selaa kuvakertomusta nuolipainikkeilla. Kuvat voi avata suuremmiksi.
Keinulaudalla hyppiminen oli suosittu pihaleikki. Tässä tytöt hyppivät Jyväskylän Vaasankatu 15:sta pihassa 1920-luvulla. Kuva: Keski-Suomen museo.
Pihaleikit
Pihat ovat aina olleet oivallisia leikkipaikkoja mielikuvitusrikkaille lapsille.
Kaupungistumisen tuomista suurista muutoksista huolimatta, monet pihaleikit ovat säilyneet iät ja ajat samoina tai samantyylisinä.
Ruusupensaat kiinnostivat pikkutyttöjä Jyväskylän Vapaudenkatu 27:n edustalla vuonna 1948. Kuva: Kauko Kippo, Keski-Suomen Ilmavoimamuseo / Keski-Suomen museo.
Tyttöjen leikkejä
1930-luvulla lähinnä tyttöjä kiinnostivat kauppaleikit, jossa kaikki myytävät tavarat löydettiin pihasta: voikukan pienet lehdet olivat hyviä silakoita, isot lehdet haukia, kukannuput olivat munia ja kukista tehtiin voita. Kortteet saattoivat olla makkaroita, männyn kuoret leipiä, hiekka jauhoja ja salaattina putkikasvin hienohapsuiset lehdet.
Kauppaostokset punnittiin vaakana toimivalla laudalla, jossa kivet olivat punnuksia. Ruokakauppaleikeistä saatettiin sujuvasti siirtyä rautakauppaleikkiin, jossa piti olla kiviä ja tikkuja. Tytöt tekivät myös hyväntuoksuisista vaahterankukista koruja sekä kauniita kukkakimppuja, ulkoiluttivat nukkeja kärryissä tai vaunuissa, hyppivät hyppynarua sekä ruutua ja pyörittivät kepillä vannetta.
Lapsia leikkimässä Huvilan tilan pihamaalla 1930-luvulla. Kuva: Torsten Åström / Keski-Suomen museo.
Pihat ja kadut leikkipaikkoina
Erilaiset pallopelit kuten seinäpallo ja nelimaali, piilosilla olo ja hippaleikit kuuluivat sekä tyttöjen että poikien ajanviettoon.
Pojat olivat usein innokkaita urheilemaan ja pitkillä puujaloilla taiteillessa kukkapenkit saattoivat olla vaarassa. Vähäisen liikenteen vuoksi pihojen lisäksi myös kadut toimivat leikkipaikkoina.
Puutarhan kasteluun osallistuivat usein myös lapset. Kuva: Torsten Åström / Keski-Suomen museo.
Koko perhe osallistui puutarhan hoitamiseen
Kielloista huolimatta omenavarkaisiin intouduttiin yleisesti.
Usein puutarhojen hoitamiseen osallistuivat kaikki perheen jäsenet kitkemällä rikkaruohoja ja kastelemalla kasveja.
Lapsia leikkimässä Jyväskylän Rautpohjan tehtaan asuintalojen pihassa vuonna 1948. Kuva: Kauko Kippo, Suomen Ilmavoimamuseo / Keski-Suomen museo.
Kerrostalojen pihoilla
Kerrostalojen pihoilla tila oli yhteiskäytössä ja leikkipaikat oli selkeästi erotettu omiksi alueikseen.
Nurmikkoalueille meneminen oli usein kiellettyä ja siten osa lasten kiellettyjä seikkailuja. Lisäjännitystä seikkailuihin toi talonmiestä kohtaan tunnettu pelko.
Asfalttipihat toivat erilaisia mahdollisuuksia muun muassa rullaluisteluun, pyöräilyyn ja monenlaisiin pallopeleihin.
Mistä oikein puhutaan kun puhutaan puutarhasta?
Tutustu lyhyesti puutarha-alan käsitteistön historiaan.
Ruotsin vallan aikaan puutarha-alan käsitteistö poikkesi huomattavasti nykyisestä käsitteistöstä. Puu-tarha eli trädgård merkitsi yksinomaan hedelmätarhaa, kun taas tavallisesta kasvitarhasta puhuttaessa käytettiin termiä kaalitarha eli kalgård. Kaali puolestaan tarkoitti mitä tahansa syötävää lehtikasvia ja toimikin Suomessa pitkään yleisnimityksenä keittopataan sopiville kasveille.
1900-luvulla kaalimaan sijaan puhuttiin ryytimaasta tai rekoolista, joka oli muunnos trägård-sanaan viittaavasta trekooli-sanasta. Puutarha-sana tuli ensin käyttöön herrasväen ja asiaan perehtyneiden keskuudessa tavallisen kansan vielä puhuessa ryytimaasta.
Tomaatin viljelyä Huvilan tilan puutarhassa Jyväskylän Keljossa 1920–1930-luvulla. Kuva: Torsten Åström / Keski-Suomen museo.
”Ihminen, jonka silmä on avautunut näkemään mitä ihanuuksia luonto ihmiskäden avulla voi loihtia esiin, joka on oppinut ymmärtämään sen rikasvivahteista kieltä ja ihailemaan sen elämää väreileviä ihmeellisiä värisointuja, haluaa elää tällaisen kauneuden keskellä, eikä vain elää, hän tahtoo itse myös työskennellä sen aikaansaamiseksi, tuntea tällaisen luomistyön suomaa puhdasta iloa.”
Jenny Elving, Suomalaista puutarhataidetta 1929.
Puutarhatarinoita-sivusto kerää tietoa kaupunkialueiden yksityisistä pihoista ja puutarhoista.