Mirjan lapsuudenkoti valmistui vuonna 1954 rinteeseen vanhan Halssilan yläpuolelle. Talo oli ajalleen tyypillinen puolitoistakerroksinen rintamamiestalo suurella tontilla. Samanlaisia rakennettiin alueelle tuolloin useita. Kaksivuotias Mirja muutti sisarensa ja vanhempiensa kanssa taloon kävelymatkan päästä mummolastaan, Oravankujalta. Muuttokuormassa tuotiin myös ensimmäiset pihakasvit: luumupuut, marjapensaat, juhannusruusut, kultapallot ja ukonhatut. Ne kasvavat edelleen puutarhassa, jota Mirja nyt vuorostaan vaalii, vanhempiensa jälkeen. Hän muutti 1980-luvulla perheineen takaisin lapsuudenkotiinsa asuttuaan vain muutamia vuosia muualla. Vanhempiensa kuoltua Mirja lunasti talon itselleen.

Kivipengerrys jakaa tontin ja puutarhan kahteen osaan. Kuva: Pekka Helin, Keski-Suomen museo.

Iso, kalteva tontti pengerrettiin talon rakennusvaiheessa kivillä kahteen osaan, ylä- ja alapihaksi. Miltei koko alapiha muokattiin hyötytarhaksi. Sinne istutettiin mummolasta tuodut luumupuun vesat ja marjapensaiden alut, tehtiin perunapeltoa ja kasvimaata. Viinimarjapensaat alkoivat vartuttuaan tuottaa runsaita satoja. Mirja muistaa mustia viinimarjoja kypsyneen niin paljon, ettei niitä omin voimin saatu kerättyä. Sukulaiset ja ystävät tulivat apuun, ja marjoja myytiin myös paikalliseen Mäki-Matin osuuskauppaan. Mirjan äiti keitti mehumaijalla valtavia määriä mehuja, jotka säilöttiin kellariin. Luumutkin tuottivat satoa mukavasti. Niiden hedelmiä kypsyteltiin syksyisin sisällä sanomalehdellä vuoratussa pärekorissa. Omenapuita istutettiin yläpihalle, jonne perustettiin myös laajoja kukkapenkkejä. Alkuun omenapuiden ympärillä ei ollut nurmikkoa, vaan sielläkin kasvoi perunaa.

Kuun- ja päivänliljat viihtyvät pengerryksessä. Taustalla kohoavat yläpihan vanhat omenapuut. Kuva: Tiina Martin.

Mirjan isä teki läheiseltä kivilouhimolta saamistaan hieman epämuotoisista nupukivistä yläpihalle polun. Käsistään taitava isä myös valoi itse betonilaattoja käytäväksi ylä- ja alapihan välille. Maahan kaivetussa muotissa syntyi kaksi kookasta, betonista saviruukkua, jotka sijoitettiin talon pääoven molemmin puolin. Toinen niistä on rikkoutunut, mutta toiseen Mirja edelleen istuttaa kevään tullen orvokkeja.

Polku on kivetty paikallisen louhimon lahjoittamilla nupukivillä, joita ei kelpuutettu kaupungin kaduille. Kuva: Pekka Helin, Keski-Suomen museo.

Toinen vanhoista betoniruukuista on vielä ehjänä ja palvelee alkuperäistä tarkoitustaan. Kuva: Tiina Martin.

Tontti ympäröitiin aluksi puusäleaidalla. ”Se maalattiin aina sillä punamultamaalilla, joka ei koskaan kuivunut, ja aina me lapset sotkettiin siinä vaatteemme”, Mirja muistelee. Puuaita päädyttiin korvaamaan pensasaidalla. ”Isä sai jostakin unkarinsyreeniä ja sitä ruvettiin pikkuhiljaa istuttamaan. Sitten aina kun leikattiin – se leikataan suunnilleen juhannuksen jälkeen – niin versoja pidettiin vesiämpärissä, ja ne istutettiin niin sanottuun valeeseen. Ja ne teki siellä juuria, ja sitten sitä jatkettiin”, Mirja kertoo. Lopulta tonttia rajasi katujen puolelta tuuhea syreeniaita. Mirja leikkaa sen edelleen vuosittain.

Mirjan käsityksen mukaan kasveja ei heidän puutarhaansa ostettu lainkaan. Alkuja saatiin sukulaisten ja ystävien puutarhoista, ja kasveja siirrettiin myös luonnosta. ”Varmaan myös vähän vaihtotalouttakin on pidetty, että sulle ja mulle, ja sellasta. En muista, että koskaan olisi ostettu puutarhalta kasveja.”

Mirjan talossa on asunut neljä sukupolvea, joten puutarhaankin liittyy paljon muistoja ja tarinoita. Varhaisin henkilökohtainen muisto kytkeytyy isän tekemään kivettyyn polkuun. Mirja juoksi pikkutyttönä sitä pitkin punainen uimapuku päällään, voileipä kädessään. ”Kaaduin tähän kivetykseen ihan näin rähmälleen ja kaikki oli veressä. Silloin olen ollut tosi pieni.” Lapsuudenkesiltä Mirja muistaa myös jokailtaisen, pakollisen jalkojenpesun. Valkoisille lakanoille ei ollut asiaa jalkoja pesemättä, kun päivä oli juoksenneltu nurmikoilla paljain jaloin. ”Äiti oli hirveän tarkka, että pitää pestä jalat ennen kuin mennään nukkumaan. Ja se tehtiin aina tuossa ulkorappusilla. Otettiin emalivatiin vettä, ja kynsiharja. Ja aina itikat söi ihan hirveästi. Ei varmaan hampaita hoidettu vielä siihen aikaan, mutta jalat piti pestä.”

Tontin laidalla lepäävällä tammen kannollakin on tarinansa. Mirjalla oli pikkutyttönä tapana keräillä tammenterhoja isänsä kanssa käydessään kirjastossa Jänönkujalla. ”Ja yksi niistä terhoista rupesi kasvamaan, ja isä istutti sen tähän. Ja se oli tosi ihana ja teki myös jo terhoja”, Mirja kertoo. Suureksi kasvettuaan tammi kuitenkin häiritsi naapuria, joten se oli kaadettava.

Puutarhassa on ollut myös ihastuttava leikkimökki. Sen teki Mirjan isoisä, joka piti puusepänverstasta Oravankujalla. ”Leikkimökki oli tosi hieno. Muistan sen päivän, kun se tuotiin traktorin perällä, traktori veti sen tänne näin, ja pappa istui siinä leikkimökin kuistilla”, Mirja kertoo. Mökissä oli leikkisavupiippu ja -takka, pirtinpöytä ja tuolit. Kokonaisuutta täydensivät lipputanko ja kukko-tuuliviiri.

Mirjan omat pojat olivat 4- ja 6-vuotiaat perheen muuttaessa taloon. ”Kyllä tässä on kuule tehty vaikka mitä. Tuossa oli seiväshyppypaikka, ja jalkapalloa pelattiin.  Talvisin pojat laski vanhan autotallin katolta minisuksilla, kun se oli niin matala. Siihen vaan kasattiin lunta.”

Mirja muistaa miltei kaikkien kasviensa tarinat: mistä ne on tuotu, keneltä saatu ja milloin. Itse hän on myös ostanut kasveja puutarhoilta. ”Ostan joka vuosi uusia perennoja, mutta kaikki on kuolleet. Vaikka minkälaista olen yrittänyt tänne laittaa.” Uudet lajikkeet eivät menesty, kun taas monet Mirjan lapsuudenaikaiset kasvit kukoistavat edelleen. Juhannusruusu kukkii vuodesta toiseen alkuperäisellä paikallaan syreeniaidan kupeessa. Ylä- ja alapihan välisessä kivipengerryksessä viihtyvät edelleen samat sammalleimut, hopeahärkit, vuorenkilvet, akilleijat ja päivänliljat, jotka siinä kasvoivat 1950-luvulla. Alapihalla leviävät vanhat iirikset, ja yläpihan kukkapenkeissä kukoistavat kevätvuorenjuuret, helmililjat, jaloangervot, suopayrtit ja palavatrakkaudet. Jalopähkämö saatiin 1960-luvulla Mirjan tädiltä, joka asui naapurissa tien toisella puolen. Alkuperäinen raparperi puskee kasvimaalla satoa joka kevät, samoin ruohosipuli.

Pelargoniat kukkivat kuistilla, jossa aikanaan suoritettiin pakollinen jalkojenpesu. Kuva: Pekka Helin, Keski-Suomen museo.

Muutamia vanhoja lajeja on puutarhasta toki kadonnutkin. Jokin kova talvi koitui etupihan kookkaitten pionien kohtaloksi, samoin särkyneensydämen. Tiikerinliljojen sipulit päätyivät myyrien suuhun, ja jossakin vaiheessa hävisivät valkoiset syysleimut, jotka aikanaan täyttivät kokonaisen pitkän kukkapenkin.

Vanhojen kasvien lomaan Mirja on sittemmin istutellut eri paikoista saamiaan kasveja. Varjoliljoja ja unikoita hän on tuonut sisarensa mökiltä 1990-luvulla, komeamaksaruoho taas on mutkan kautta matkannut sisarentyttären pihasta Hyvinkäältä. Yläpihalla leviää mattona kurjenpolvea, jota Mirja sai lahjaksi täyttäessään viisikymmentä. Jouluruusu on talvehtinut onnistuneesti rinteessä jo joitakin vuosia.

Juhannusruusu rehottaa yhä alkupesäisellä paikallaan. Kuva: Tiina Martin.

Keväisin kukkapenkeissä loistavat vuohenjuuret, joita puutarhassa kasvoi jo Mirjan lapsuudessa. Kuva: Tiina Martin.

Puutarhan herääminen keväisin jaksaa hämmästyttää Mirjaa vuodesta toiseen. ”Se on niin suuri ihme aina huhtikuussa, että mitä mistäkin nousee ja mikä on hengissä. Että mitenkähän tänä vuonna kukkii se ja se, ja mihin aikaan.” Usein Mirjan seuraan liittyy hänen lähellä asuva sisarensa. ”Kyllä se aina tänne tulee, vaikka hänelläkin on omakotitalo, ja ihan on täältä paljon kasveja viety sinne, ja kaunista on.”

Mirja asuu tätä nykyä taloa yksin ja hoitaa ison puutarhan omin voimin. ”Olen tämän talon ja pihan kanssa naimisissa.  On ihan hullua asua yksin tällaista taloa, mutta en voi tästä luopua, varsinkaan sitten, kun kevät tulee. Tykkään niin myyrästää täällä, ja tehdä. Ihan kauhealta tuntuu ajatus, että pitäisi lähteä täältä pois.”

Kirjoittanut Tiina Martin