Oli sopivien sattumien summa, että syksyllä 1975 pääsimme muuttamaan uuteen rivitalokotiin. Pian huomasimme, että se on meidän asumismuoto, sillä siinä yhdistyvät osaketalon helppous ja oma ovi pihalle.
Keväällä rakennusliike teki maatyöt ja hiljalleen ympäristö muuttui nurmikoksi. Olohuoneella oli jatke, jota harrastajaviherpeukalo sai kehitellä omien ajatusten pohjalta. Ensin autiolle pihalle ilmestyivät keinu, pöytä ja tuolit. Jo toisena keväänä oli suunnitelmia oman näköisen oleskelutilan synnyttämiseen. Se alkoi pionin taimesta keskelle nurmikkoa. Sen luokse johti laattapolku ja samanlaiset laatat rajasivat tulevan komeuden ympäristöstä. Pioni menestyi siinä niin hyvin, että parhaana kesänä siinä oli 41 suurta vaaleanpunaista kukkaa. Kesäisinä väriläiskinä oleskelutilaamme koristivat raja-aitojen petunialaatikot. Reviirin rajaamiseksi toin metsästä pihan ulkoreunaan pihlajan sekä lapsuuden kodistani pari marjapensaan alkua. Niiden tuuhennuttua meillä oli meidän näköinen kesäpaikka.
Kuuden harjoitteluvuoden jälkeen oli kahden lapsen perheellä edessä muutto isompaan asuntoon. Ensimmäisen rivitalon virheistä viisastuneena kehittelimme toisesta juuri meidän haluamaa ympäristöä. Talon seinustalle rakensin ennen nurmikon kylvöä parin metrin levyisen kestopuuterassin. Nyt eivät kalusteet haitanneet nurmikon leikkuuta. Toinen oivallus oli, että keskusta jää vapaaksi ja istutukset ovat laidoille. Se oli hoidon helppoutta ja näkemyksemme toimivasta olohuoneen jatkeesta.
Asuntojen väliset aidat päätimme naamioida kasveilla. Ensimmäinen köynnös oli loistavien kuvien mukaan valittu Flammentanz-ruusu. Ne olivat upeita, mutta talvet olivat liian ankaria tai sitten taidoissani oli puutteita. Seuraavaksi paikan saivat Pohjantähti-ruusut. Ne kestivät ja kukoistivat omalla vaatimattomalla tavallaan, mutta ne eivät koskaan jaksaneet peittää puuaitaa kokonaan. Reunojen istutukset olivat pensaita ja perennoja. Ne rajasivat mukavasti pihan meidän omaksi alueeksi ja toisaalta niitä voi aina kehitellä ja muutella mielialojen ja menestymisten myötä.
Taas tuli ahdasta sisällä, kun neitoset varttuivat. Yhteinen huone alkoi ahdistaa heitä ja vanhempien oli suostuttava ajatukseen. Jälleen löysimme rakenteilla olevan rivitalon. Siihen kotiuduimme niin hyvin, että neitosten lähdettyä maailmalle olemme me kaksi edelleen siinä.
Kehittely alkoi tälläkin kerralla tyhjästä. Rakennusliike teki nurmikot ja istutti alueen rajaavan norjanangervoaidan. Kadun puoli on aina ollut vähemmän persoonallinen. Valmiina siinä oli autopaikan ympärillä parin metrin nurmikot, joita reunustivat pensashanhikit ja piirustusten mukainen pihlaja. Toiselle nurmikaistalle lisäsin symmetrian vuoksi siperianhernepensaan. Sellainen on julkisivu, joka muuttuu vain kasvun ja vuodenaikojen myötä.
Talon suojaisella puolella on meidän oma alue. Se alkaa katetulla terassilla, jossa juomme kesäisin päiväkahvit ja saunailtoina nautimme grillattuja herkkuja. Piha on asunnon levyinen, mutta syvyyttä vain muutama metri. Minimiin kutistettu nurmikko on sivuseikka ja hoitoon riittää mainiosti museoikäinen ihmisvoimin toimiva ruohonleikkuri. Se on paljon nopeampi ja kätevämpi kuin haiseva ja metelöivä bensakone.
Raja-aidat verhosimme taas köynnöksillä ja nyt päädyimme alppikärhöön. Paitsi yksi on valkokukkainen ja ilmeisesti siperiankärhö. Nämä peruskärhöt ovat reipaskasvuisia ja siksi niitä pitää muutaman vuoden välein siistiä ja kurittaa. Piha on liian pieni puille ja valitsimme korkeammiksi kasveiksi riippahernepuut. Jossain vaiheessa toinen päätti kuolla ja sen tilalle kasvatin ylöspäin leviävän hernepuun. Eli siperianhernepensaan siementaimesta kasvatin parimetrisen rungon ja sitten pikkuhiljaa muotoilin siitä mahtavan luudan.
Silloin kun muutimme tähän niin vesijutut olivat muotia. Sellainen tuli meillekin. Upotin maahan parin sadan litran altaan ja siinä se palvelee edelleen. Altaassa on pumppu, joka antaa kauniin suihkun lisäksi rauhoittavan äänen. Vettä tulee myös sammakkopatsaan suista. Altaan ympäristöä on muuteltu mielialojen ja ideoiden mukaan. Aluksi taustana oli vuorenkilpiä, toki helppohoitoisia, mutta kesänmittaan aika tylsiä. Sitten oli sarviorvokkien aika, mutta yhtenä talvena ne kaikki hävisivät. Sen jälkeen tausta on ollut vaihtelevien kesäkukkakokonaisuuksien paikka. Siinä on maailman tavallisin kehäkukka sekä kaunokkeja, klarkioita, pellavia ja ties mitä. Altaan terassin puoleinen sivu on kaunistettu maanpeitekasveilla, suikeroalpilla ja sammalleimulla. Ne ovat helppohoitoisia ja kulkevat itsekseen paikasta toiseen. Ainoa hoito on nurmikon nyppiminen pois niiden alueelta.
Kolmasosa pihasta on perennaryhmää. Sen koko määräytyi juuri sellaiseksi, koska vesikouru oli sijoitettu keskelle nurmikkoa. Päätin, että kourun takana on pelkästään perennoja. Monet kasvit ovat edelleen alkuperäisillä paikoillaan. Taustalla malvaa, kultapalloa ja ritarinkannusta. Siitä kasvillisuus madaltuu kohti etualaa. Ison työn tein ryhmän keskellä kiertävän polun rakentamisessa, koska se on litteitä luonnonkiviä. Niitä sai aikansa etsiä, kannella mökiltä ja lähimetsistä. Aluksi keskiosassa oli reilu ryhmä jaloangervoja, mutta kuivassa maassa ne eivät koskaan olleet mielestämme riittävän komeita. Nyt niiden tilalla on vuohenkelloja ja punaisia päivänkakkaroita. Kokonaisuus on edelleen jatkuvasti kukkiva huhtikuusta lokakuuhun. Ei täällä oikein pitempää kukkakesää voi toivoakaan.
Lapsuuden Varsinais-Suomen muistona ovat vuokot. Ne reunustavat ryhmää vesikourun vieressä. Sinivuokot ovat meillä kevään ensimmäiset kukkijat. Aikojen kuluessa sinivuokko on avautunut kaksi kertaa jo maaliskuussa. Minulla on muistissa jokaisen kevään ensimmäisen kukan päivämäärä. Muutama viikko myöhemmin, vapun aikoihin, avautuvat valkovuokot. Ne ovat niin reippaita kasvajia, että niitä pitää repiä pois kesän mittaan tai muuten meidän perennaryhmä on tulevaisuudessa pelkkää valkovuokkoa.
Tästä tuli kesäkertomus, vaikka rivitalossakin on neljä vuodenaikaa. Totta kai terassi ja kukat ovat vain lämpimän ajan etu, mutta ikkunanäkymä on jatkuvasti muuttuva. Marraskuussa istutan päivänvarjon jalkaan kuusen. Se on adventista nuutinpäivään valaistu ja muun ajan lintulautalintujen suojapaikka. Syksyn pimeinä iltoina meillä on ulkotulia ja kynttilälyhtyjä terassin reunoilla. Lumipeite saa olla koko talven koskematta, mitä nyt oravat ja jänikset siinä hyppelevät.
Loppukevennykseksi kerron vaeltavasta orvokista. Sen alkuperä on tuntematon. Arvelen sen taantuneen jostakin jalostetusta kesäorvokista, kun niitä on monesti ollut kesäkukka-asetelmissa. Se on toisinaan keto-orvokin näköinen, mutta usein vain kahdella värillä. Jonain kesinä se on kuin jättikokoinen pelto-orvokki. Sitä ei koskaan hoideta, vain ruohonleikkurilla kurvaan ohitse. Aina se ilmestyy toukokuussa kukkimaan ja sen väri selviää vasta kukkien avautuessa. Se on sitkeää sukua. Olisivatpa kaikki kasvit yhtä helppoja ja varmoja. Vai olisiko sellainen varmuus tylsää?
